Mä ja mun elämä

Mun nimi ei oo oikeesti Minna. Mä tein tän blogin, koska haluun purkaa mun tuntemuksii anonyymisti ja toivoo, että ehkä joku osais auttaa ja kertoo mitä mun pitäis tehdä. Mun elämä on helvettii. Mä en voi enää puhuu pelkälle päiväkirjalle. Mun on pakko saada joku muukin kuulemaan tästä. Täällä mua ei usko kukaan.

Oon siis -97 syntyny tyttö, meen tänä vuonna ysille. Mut koulu on mun elämässä pahin paikka. Enkä mä saa olla kesälläkään kunnolla rauhas. Mua on kiusattu melkee koko mun ikä, en ees muista millon mua ei ois kiusattu. Päiväkodista se kai alko. Sillon mua kiusas ne hoitajat, mut ne oli kyllä aika ilkeitä kaikille. Ala-asteella mä olin aina se hikkenörtti hintelö, jolta pöllittiin kaikki tavarat ja mua tönittiin ja mut jätettiin aina yksin. Kaikki aina vaan haukku mua. Mut opettajat oli sokeita sille. Kaikki väitti että ei mua kiusata ja mä vaan kuvittelen. Mä alotin viiltelyn jo vitosluokalla ja sitä on kestäny tähän päivään asti.

Ku menin seiskalle, mä päätin muuttua. Muutin tyyliä ihan kokonaan, en ollu enää semmonen nörtti vaan värjäsin hiukset mustiks ja aloin käyttää piilareita ja mustaa meikkiä. Aluks, ku kukaan ei oikeen tuntenu toisiaan, mut otettii hyvin vastaan mut sitte se alko taas. Ne mun ala-aste aikaset kiusaajat käännytti kaikki mua vastaan. Kuulemma toi tapahtuu aina. 

Mulla on yks hyvä kaveri Erika (ei oo sen oikee nimi) mut se asuu tosi kaukana täältä ja mä oon nähny sen IRL vaan pari kertaa. Sillä on kyllä oikee elämä ja muitaki kavereita. Mulla ei oo niitä ollenkaa. On muutamia nettituttuja, mut ei niistä oo tullu nii läheisiä. Ei mua juuri saa koneelta pois. Ei mulla oo mitää muutakaan tekemistä. Joskus ku äiti ja isä ei oo kotona, pöllin niiltä jotain alkoholii ja juon. Pöllin niiltä röökii aina ku ne ei nää. Joskus pyydän Erikaa lähettää mulle postissa tupakkaa ku se on 18, jos en saa porukoilt pöllittyy. 

Mä aloin käydä terapias nyt tänä keväänä, mut seki loppu sit siihen. Ei siit ollu mitään apuu. Se muija vaan lässytti että kuinka kaikki muuttuu paremmaks ku meen amikseen tai lukioon mut miten se vois muuttuu, ku samoi ihmisii tulee sinne kuitenki?? Ei mitenkää. Mä en nää muuta ulospääsyy tästä paskasta ku itsarin. Mutta mä en tiedä miks mä en pysty tekee sitä. Oon kai liian nynny. Toisaalta mun perhe kärsis siitä, enkä haluis satuttaa niitä. Siks mä kai joskus yritän suututtaa niitä, että neki lakkais välittämästä. Sillon ois helpompi vaan päästää irti. 

Joskus mä toivon että ne kiusaajat sais kärsii kaiken tän mun tuskan. Joskus mä jopa toivon että ne kuolis. Miks tollaset kusipäät saa ees elää ja miks niillä on kaikki hyvin, mut mulla ei ja mä en koskaan tehny mitään kellekkää? En ennen ku mun oli pakko alkaa puolustaa itteeni ja senki tajusin vasta seiskalla. Mä oon yrittäny tutustuu uusiin ihmisiin koulussa mut aina ne kiusaajat saa ne mua vastaan. Opettajille ei vaikuta kertoo. Kärsin siit vaan enemmän.

Tein tän blogin just nyt, koska tänää mä sain tosi ihanan tekstarin. Siinä luki, et "Kolme viikkoo enää, joko sul pelottaa ;) vika vuosi yläasteel, vika vuosi sulle!!" Ne on monta kertaa uhannu jotain tollasta. Joskus heittäny kivillä ja sanoneet, et seuraava tulee päähän. Mä en saa mennä tiettyihin paikkoihin, en melkee mihinkää. Siks mä en uskalla liikkuu kotoa mihinkää. Mä en uskalla kertoo kenellekkää täällä, koska pelkään et jään kii. Sit kaikki on vaa pahempaa.